Grenoblesta moi!

Terveisiä Grenoblesta!

Rue Barnave Grenoblen keskustassa

Hikinen maahanmuuttaja (35 C!) ja Grenoble

Saavuimme tänne siis heinäkuun puolivälissä ja vasta nyt, pikkuhiljaa, alkaa arki sujumaan. Ranskalaiseen tyyliin tiettyjen asioiden hoitaminen on ottanut aavistuksen enemmän aikaa kuin olisimme toivoneet – mm. kunnollisen netin saimme toimimaan 6 viikon käsittelyajan jälkeen – mutta mitäs pienistä. Alan tottua (tai alistua?) tähän uudenlaiseen ajattelumalliin: kun asiat eivät parhaimmista yrityksistäsi huolimatta etene toivotussa ajassa, ota rennosti. Niin ranskalaisetkin tekevät. Lähde lounaalle. Tutustu uuteen kotikaupunkiin. Maleksi uusia katuja silmäillen samalla kun nettiasiasi maleksii jossain hallintorattaissa.

Jardin de ville ja Grenoblen vanha kaupungintalo

Grenoble ja Bastillen linnoitus ylhäältäpäin nähtynä

Pakollinen Grenoble-kokemus: Bastillen linnoitukselle vievä köysirata (téléphérique) ja sen pallonmuotoiset matkustuskopit (bulles). Korkeanpaikankammoisilta tämä voi vaatia hieman psyykkaamista – esimerkiksi pieni Chartreuse-likööripaukku ennen palloon nousemista vie pahimmat kauhuskenaariot hieman loitommalle!

Vercors –vuoristo ja sen edessä Isère –joki

Meitä varoiteltiin useampien ranskalaisten toimesta ennen tänne muuttoamme, että Grenoble ei sitten ole kovin kaunis kaupunki. Että ihan kiva jos tykkäätte ulkoilusta ja urheilusta ja sen sellaisesta mutta että ei siitä kaupungista silmänruoaksi ole. Noh, ei täällä ehkä yhtä paljon arkkitehtuurisia helmiä tai joka taiteen eri alalle omistettuja museoita ole kuin vaikkapa Lyonissa, mutta kyllä täällä minulle kaunista vanhaa kaupunkia ja kulttuuririentoja vaikuttaa olevan riittävästi. Tietyt kaupunginosat eivät varsinaisesti hurmaa 60-70 -lukulaisine laatikkotaloineen, joita tänne rakennettiin paljon Grenoblen talviolympialaisten 1968 tuoman kasvun myötä. Toisaalta, suurin osa tarvitsemistamme kaupoista ja palveluista sijaitsee kivassa ydinkeskustassa, joten olympialaislähiöissä ei ole oikeastaan vielä tullut käytyä.

Grenoble on Isère –nimisen departementin pääkaupunki Rhône-Alpesin maakunnassa, jossa on itse kaupungin alueella 158 000 asukasta ja läheiset ympäryskunnat mukaan lukien 679 000. Me emme asu varsinaisesti Grenoblessa, vaan viereisessä kunnassa Meylanissa. Silti meiltä Grenoblen keskustaan on matkaa vain 7 km. Meylan on tosi rauhallinen 18 000 asukkaan pikkukunta, ja koska asumme vielä Meylanin kauimmaisessa nurkassa Grenoblesta katsottuna, on meidän asuinalue melkeinpä maalla. Lenkillä juoksen viljelysteitä maissipeltojen vieressä ja moikkailen aitauksissa möllöttäviä lehmiä ja hevosia.

Le Routoir, Meylan

Chemin de l’Hermitage, Meylan

Niin, niistä maissipelloista ja maaseutumaisemasta tuli mieleeni. Eräs asia missä Grenoble voittaa Lyonin mennen tullen ainakin minun kohdallani on luonto ja vuoristomaisemat. Missä tahansa päin kaupunkia tai lähikuntia oletkaan, näet vuoria. Kaupunkia ympäröi kolme suurta alppivuoristoa: Vercors, Belledonne ja Chartreuse. Toissa viikonloppuna täällä järjestettiin useampaa vuoristoa kiertävä ultrajuoksu, tyyppejä juoksenteli kirkkaat kisaliivit päällä ja naamat sen näköisinä etten ollut varma pitäisikö tilata ambulanssi vai ei. Koska miehen äiti oli täällä käymässä, päätimme viedä hänet erääseen vuoristossa sijaitsevaan ravintolaan, josta on mahtavat näkymät Grenoblen yli. Myöhään illalla palatessamme katselin ihmeissäni auton ikkunasta pimeässä vuoristometsässä pomppivia otsalamppuja. Googletin tämän tapahtuman ja mulle selvisi että ne reikäpäät juoksee 160 km vuoristossa! Yötä päivää! Minä sanon että tämä on hulluutta. Jopa suhteellisen liikunnallinen ja siitä ylpeä mieheni myöntyi toteamaan että ”on ne kovia”. Kyllä minäkin odotan että viileämpien ilmojen tultua pääsisi taas vähän harjoittelemaan vaeltamista, mutta 160 km:n juokseminen putkeen 30 asteen helteessä koettelee minusta jo mielenterveyden rajoja. Toisaalta, minä laitan mausteet kaapissamme aakkosjärjestykseen.

Meylan

Iltakävelyllä tuli vastaan viinirypäleitä. Jätin rauhaan, vaikka olivat houkuttelevasti vielä aidan ulkopuolella…

Meylanilaisilla on selvästi huumorintajua 🙂

Meylanilaista maalaisromantiikkaa

Paluu Suomen kesään

Hehei!

Nyt on päättynyt Ranskan elomme ensimmäinen vaihe Lyonissa ja toinen vaihe Grenoblessa on alkanut Suomen-visiitin jälkeen. Meillä molemmilla on hyvät fiilikset tästä pienemmästä kaupungista Alppien kainalossa, ja olen aika varma että näihin vuoristonäkymiin emme ihan hetkessä kyllästy, sen verran hulppeita nämä korkeuserot meille suomalaisen maiseman tasaisuuteen tottuneille ovat!

Lisää näistä meidän uusista hoodeista myöhemmin, nyt pieni kuvallinen otanta minun kesän parhaista jutuista.

Juhannus Como-järvellä, fantastico! Grazie mille reissuideasta, famiglia Isto!

Sateinen Rautatientori (ammattimaisessa panoramakuvassa…). Suomen sää oli saapuessa sellainen kuin odotinkin, ei paahdetta, ei hikeä ❤

Tornio ja sen rautatiesilta.

Aapajoki, erään matkaajan voimapaikka.

Aurinkoinen Tampere!

Ihanaan kunnostettuun Näsilinnaan perustettu Café Milavida.

Näsinpuiston leikkikenttä ja pomppivat ystävät ❤

Keskustorin kahvila Aitoleipä ja sen lattia! Wuu, nyt tiedän minkälaisesta kylppärin lattiasta voin (vain) haaveilla.

Kihlat. Jännittäviä aikoja! ❤

Kuuluuko, kuuntelen. Lisää kevätkuulumisia!

Huomenta! Tarkoitus oli vain lepuuttaa silmiä mutta kävi niin että nukahdin. Täällä taas kuitenkin, Jenni ”jätä-huomiselle-se-minkä-voisit-tehdä-jo-tänään” Niska Rhônen jokilaaksosta raportoi.

Palaan lyhyesti ajassa taaksepäin, pääsiäiseen. Saimme kämppiksen kutsun myötä mahdollisuuden tutustua etelä-ranskalaiseen pääsiäisenviettoon hänen perheensä luona Montpellierin seudulla. Oli kyllä ikimuistoinen pääsiäinen, ei ollut tällä kertaa pääsiäisnoitia eikä lunta. Oli uima-allas ja meri, oli aurinko. Jotenkin absurdia pääsiäisenviettoa, mutta en pannut pahakseni! Kämppiksen isä valitteli että vähän viileää on ja tuulista, johon kauhistelimme että saa nähdä miten kestämme tällaista myräkkää. Paikoin tuo viileä ja tuulinen piti kyllä paikkansa, todisteena siitä kuvissa näkyvät pitkähihaiset paidat. Silti, heti sopivan tilanteen tullen, runsaiden pääsiäisruokalajien välissä, livahdin takapihan uima-altaan reunalle ottamaan aurinkoa. Mies jopa pulahti nopeasti vedessä, asukkaiden suureksi järkytykseksi. Hän myönsi että oli se vesi vähän kylmää.

Kun kävelimme kämppiksen kanssa hänen kotikylänsä katuja, emme pystyneet mieheni kanssa hillitsemään ihmettelyämme ja naureskeluamme joka talon pihassa oleville uima-altaille, palmuille ja kaktuksille, jopa flamingoille. (Uima-allas omakotitalon pihassa tuolla seudulla ei muuten ole mikään erikoinen luksusominaisuus, vaan ne ovat yhtä yleisiä kuin saunat suomalaistaloissa. Ne täyttävät myös käänteisesti saman tarpeen – kesät voivat olla välillä niin kuumia että viilennystä tarvitsee siinä missä Suomessa talvella saunan lämpöä. Altaat ovat myös näillä leveyksillä hieman edullisempia rakentaa kuin Suomen routivassa maaperässä. Alan lämmetä ajatukselle loma-asunnosta Etelä-Ranskassa!)

Seudun tutkailu tuntuu ihan erilaiselta silloin kun olen ”pelkkänä” turistina ilman lähempää kontaktia paikallisiin ihmisiin ja silloin, kun tuntemani ihminen näyttää minulle kotimaisemiaan. Tämä nyt on varmaan sanomattakin selvää, mutta haluan silti avata niitä tuntemuksia mitä tuo reissu minussa synnytti. Ensin mainitussa tapauksessa voin katsoa minulle eksoottista maisemaa henkisesti etäämmältä, pysyen (kaikesta avoimuudestani huolimatta) kaiken aikaa suomalaisnäkökulmassani ja ihmetellen vieraita asioita siitä vinkkelistä mihin itse olen tottunut. Kun taas tuntemani ihminen kertoo tässä minulle täysin vieraassa maisemassa viettämästä lapsuudestaan, merenrantaleikeistä ja uima-altaan puhdistusurakoista, kuinka joen tulviessa ei päästy kouluun ja kuinka kavereiden kanssa vaelleltiin garrigue –pensaikoissa, mielessäni tapahtuu sellainen dramaattinen Crash –leffamainen kaikki-liittyy-kaikkeen –valaistuminen.

Samaan aikaan kun hän on hihitellyt kavereidensa kanssa jossain palmumajassa, minä hihittelin toisella puolella Eurooppaa kaverini kanssa ihan samoille asioille lumimajassa. Hän siivosi uima-allasta pitkin hampain ja minä maalasin ulkovuorilautoja. ”Oli ärsyttävää kun porukat lähti johonkin reissuun ja minun piti kotiin jäävänä kastella pihan oliivipuut. Kesällä oli välillä niin kuuma ja kostea ilma ettei voinut tehdä oikein mitään.” Minä sanoin että ajokortin saatuani oli ärsyttävää rapata auton ikkunoita aamuvarhaisella, henki höyryten. Hän ei voinut uskoa että jonkun nuoruus olisi sellaista. Tämän jälkeen nauroimme yhdessä sille muodille, joka oli teinivuosinamme viimeistä huutoa, puhuimme niistä typeryyksistä mitä niinä aikoina olimme tehneet ja keskusteluista, joita perheissämme oli käyty. Molemmat olivat prikulleen samoja.

Ihan niinko se muka tarvis lisää aurinkoa näyttääkseen erimaalaiselta ko mie.

Palavas-les-Flots

Palavas-les-Flots

Flamingoja! Siellä vain painelevat menemään vapaana!

 

Etelä-ranskalainen perhepotretti – toiset sulautuu porukkaan paremmin kuin toiset.

Tue nuoria yrittäjiä: pieni Suomi-putiikki Lyoniin!

Nyt vähän mainontaa. Auta kahta innokasta nuorta yrittäjänalkua perustamaan pieni Suomi Lyoniin! Täällä asuvilla ystävilläni (suomalainen Liisa ja ranskalainen Romain) on mahtava projekti: he aikovat perustaa kaupunkiin pienen Suomi-kahvilan, jossa olisi mahdollisuus maistella suomalaisia makuja korvapuusteista karjalanpiirakoihin ja tutustua suomalaiseen designiin, myynnissä olisi perinteistä ja uudempaa suomalaista sisustustavaraa ja kattaustarvikkeita. Tällä tavoin he haluavat tehdä suomalaisuutta tunnetuksi Ranskassa, skandinaavisella muotoilulla ja sisustuksella kun on jo täällä vahva suosio.

He keräävät rahoitusta liikkeelleen ranskalaisen crowdfunding –sivuston kautta (lisää tietoa projekti-ideasta täällä) ja mikä tärkeintä, projektia voi käydä äänestämässä täällä! Jos he sijoittuvat tämän kuun loppuun mennessä kolmen ensimmäisen joukkoon äänestykseen osallistuvasta kuudesta projekti-ideasta, AXA –vakuutusyhtiö tarjoaa rahoituksen heidän projektilleen! Klikkaa siis sivun oikeasta laidasta ”Je vote”, ja sähköpostiosoitteen annettuasi käy vahvistamassa äänesi klikkaamalla mailiisi tullutta vahvistuslinkkiä. Erikoisinta tässä äänestyksessä on se, että samalla sähköpostilla voi ilmeisesti käydä äänestämässä kerran päivässä, joten kliketiklik vaan useampaan otteeseen! 🙂

Tarjoan pullakahvit kaikille jotka käy äänestämässä ja tulee käymään meillä Lyonissa! Kuten edellisessä postauksessa huomautin, korvapuustien ulkonäöstä en mene takuuseen mutta mausta ei oo kukaan vielä valittanu.

Terveysnatsi ja eksynyt tutkimusmatkailija

Hiljaiselo blogin puolella on johtunut viikonloppuna iskeneestä flunssasta, joka on pitänyt ajatukseni tiukasti nenäliinoissa ja tukkoisessa päässäni. Ehdinkin jo miettiä viime viikolla että enpäs olekaan pitkään aikaan ollut kipeänä, jee. Ei ois pitänyt riemuita.

Tuli siinä kolmeen kaulahuiviin sonnustautuneena ja kahden peiton alla pärskiessä mieleen että oonkohan ihan nynny kun en edes ole varma onko kuumettakaan (ei oo kuumemittaria, pitäis varmaan ostaa) mutta silti on sellainen olo ettei melkeinpä kykene järkevään ajatteluun, saati sitten fyysisiin ponnistuksiin. Kun olen niin monesti törmännyt siihen asenteeseen että ”Ai oot kipeänä? No onko sulla kuumetta? Ei vai – no kai sitä nyt sitten pystyy ihan normaaliin päivärytmiin!” Ihan kuin kuume olisi ainoa mittari ja hyväksyttävä syy sille, että nyt on sairaspäivä. Aika monia muitakin työkyvyn vieviä sairauksia on, joihin ei kuulu kuumetta.

Ihmiset, joilta tämän em. kommentin olen kuullut, ovat usein myös samoja, jotka itse tulevat ”urheasti” flunssaa uhmaten nenä punaisena töihin tai opiskelemaan ja mahdollisesti tartuttavat flunssan kaikkiin läsnäolijoihin. Noh joo, ei toki pieni nuha haittaa eikä tartu ihan hirveän helposti mutta luultavasti siinä tapauksessa että kalenterissa ei just ole mitään once in a lifetime –tilaisuutta niin samat hommat saisi hoidettua tehokkaammin tervehtyneenä kuin tajuttomuuden rajoille vetävien yskänpuuskien välissä. Mutta nämä tällaiset kokemuksethan on niin subjektiivisia, kuka sen tietää kuinka kipeä olo kelläkin perusflunssassa on. Mulla ainakin päässä heittää välittömästi kun yrittää ponnistaa seisaalleen, mutta ehkä en vaan sitten ole yhtä urhea ja karaistunut. Tulipas tästä tämmönen terveysvalistus nyt! Kaikki flunssaiset barrikaadeille! Tai siis ei, ensin pitää levätä.

Onneksi olin ehtinyt leipoa Suomi-ikävissäni korvapuusteja ennen sairastumista niin sai sitten pahimman vuodelevon jälkeen maistaa palan kotimaata. Huomasin muuten, että korvapuustit ei oo läheskään yhtä hyvän makuisia sen jälkeen kun niitä on syönyt viisi kappaletta putkeen… Niin mikä kohtuus?

Maku kohdallaan, mutta muotoilu vähän sinnepäin

Myös kämppis ja hänen vierailevat ranskisystävänsä olivat vaikuttuneita korvapuusteista, ja vaativat reseptiä. Kerroin heille suurpiirteisesti korvapuustiprosessin vaiheet ja he totesivat että hehän eivät semmoiseen savottaan ryhdy, liikaa taikinan vaivaamista. Mutta voisiko ne tehdä valmistaikinaan? Traditionalistina kieltäydyin ottamasta osaa sellaiseen pyhäinhäväistykseen mutta että kaikkeahan voi kokeilla. Toisaalta, se vaiva on nimenomaan se syy miksi itse teen niitä niin aniharvoin…

Tiedättekö sen tunteen kun flunssan jälkeen tervehtyneenä uskaltautuu ulos? Olo on – veikkaan – vähän samanlainen kuin vuosiksi johonkin luolaverkostoon eksyneen tutkimusmatkailijan kun hän viimein näkee pilkahduksen auringosta ja tuntee tuulen kasvoillaan. Onnen kyyneleet poskille vierähtäen hän haistelee ilmaa, heilauttaa hiuksiaan tuulessa ja lopuksi kajauttaa riemuhuudon luolan suulla, mahtipontisen elokuvamusiikin soidessa taustalla. Itse pyrin (huom.: pyrin) reagoimaan hillitymmin mutta mielessäni olin se tutkimusmatkailija.

Luolastaan poistuva tutkimusmatkailija -selfie

Place des Célestins

Nähdessäni taas ulkomaailman, huomasin, että kevät on niinkin pitkällä että kukkivia puita oli joka puolella, kaunein esimerkki tuossa kuvassa yllä, Place des Célestinillä! Mitäköhän lajia ovat nuo puut joissa on joko vaaleanpunaisia tai valkoisia kukkia? Kasvitieteilijät ja viherpeukalot, onko tietoa? Nopean googlaamisen perusteella näyttää magnolialta mutten ole varma. Niiden tuoksu oli ihan us-ko-ma-ton tuolla pienellä aukiolla. Nyt tiedän mitä puita haluan siihen unelmieni puutarhaan!

Puistoelämästä ja lenkkeilystä

Monista asioista voin täällä kulttuurishokin iskiessä valittaa, mutta säästä en valita. Viime viikko avasi puistopiknik-kauden +17 asteen helteillä – siis minulle tämä on helle tähän aikaan vuodesta, mutta kämppiksemme (joka on kotoisin Montpellieristä, Välimeren rannikolta) mielestä nämä kelit ovat juuri ja juuri talven loppua. ”Vähän viileäähän nyt vielä on”, hän sanoi, samalla kun minä jo virittelin piknikvilttiä puiston nurmikolle ja käärin hihoja ja lahkeita ylös.

 

Lyonissa on valtavan kokoinen ja valtavan ihana puisto, Parc de la Tête d’Or, eli kultaisen pään puisto. Ilmeisesti nimi tulee siitä, että paikallisen legendan mukaan alueelle on haudattuna aarre, joka sisältää mm. kullasta tehdyn Jeesuksen pään. Kaikkea sitä. Puistossa on ruusutarha, kasvitieteellinen puutarha, valtavia kasvihuoneita (yksi niistä oli omistettu yksinomaan lihansyöjäkasveille!), tekojärvi ja PALJON aggressiivisen uteliaita urbaanihanhia. Mulle kävi yhden hanhijoukon kanssa melkein samalla tavalla kuin viime kesänä yhden lammaslauman kanssa Sevettijärvellä. Aliarvioin niiden rohkeuden lähestyessäni niitä ja jouduin viimein itse perääntymään pelokasta puolijuoksua. Varsinainen metsien nainen.

Puisto ois täällä paras paikka lenkkeilylle. Harmi vaan että se on vähän turhan kaukana meidän kotoa, minä kun niin tykkäisin lähteä huolettomasti juoksemaan suoraan kotiovelta. Tämäkin on niin suomalainen, hiljaiseen lähiöelämään tottuneen ihmisen toive – tästä jos lähdet heti ovelta juoksemaan niin jo kohta olet bussin alla. Ja silti nuo ranskalaiset tuolla lenkkeilee, mitä kapeimmilla jalkakäytävillä ja pinkovat katujen yli autojen jarruttaessa, kohtaloaan uhmaten. Ehkä siinä lenkkeilytavassa juttu on se, että tuntee elävänsä (tai ainakin osaa arvostaa sitä kotiin päästyään)!

Mutta kyllä suurin osa paikallisistakin lenkkeilijöistä vaikuttaa suosivan puistoa. Osa selvästi maratonia varten treenaten, pukeutuneina piukkoihin juoksutrikoisiin ja ilmanvastuksen minimoiviin juoksulaseihin, osa taas kymmenpäisinä joukkoina melkein tavallisissa toimistovaatteissa hiljaa sipsuttaen ja usein pysähdellen keskittymään paremmin lenkkikavereidensa kuulumisiin. Tätä jälkimmäistä ryhmää seuratessa suomalainen tietenkin pahoittaa mielensä. JUOSKAA PERHANA jos ootte tullu tänne juoksemaan!!

Keskivertoranskalaisen suhtautuminen liikuntaan on nimittäin paljon rennompi kuin suomalaisen. Tästä oli hyvä kirjoitus YLEn sivuilla. Jutun luettuani tajusin minäkin että ehkäpä siinä rennosti ottamisessa on oma pointtinsa, liikuntaharrastukset ovat varmasti paljon lähestyttävämpiä useammille ihmisille jos on yleisesti hyväksyttyä harrastaa oman jaksamisen ja motivaation mukaan. Suomessa ehkä suhtaudutaan moniin asioihin mustavalkoisemmin, ja sen vuoksi on ihmisiä jotka liikkuu melkein pakkomielteisen tosissaan ja sitten niitä jotka eivät liiku lähes ollenkaan. Tämä toki ihan täysin yleistäen. Mutta silti, tämäkin suomalainen huomaa joskus suhtautuvansa joihinkin asioihin otsa turhan kurttuisena. Kuokka ja suo ja Jussi, tiiättehän.

”Ja mitä hän näkikään… sehän oli Saapasjalkakissa!”

Olen pienestä pitäen ollut nenä kiinni kirjoissa. Lempisatuni lapsena oli Prinsessa Ruusunen, jonka tarinankulkua korjasin ja täydensin kun äitini luki sitä minulle ja yritti jättää sivun tai kaksi välistä. En kanna kaunaa, kyllä mullakin nyt alkaisi Ruususen seikkailut tuntua vähän raskailta jos samaa kirjaa pitäisi lukea kolme kertaa päivässä.

Tietokirjat oli kova juttu ala-asteiässä. Muistan, että kuvitettu Lasten Suuri Tietosanakirja kului melkein puhki ahkerassa käytössä – parasta siellä oli jutut maapallosta, avaruudesta, uskonnoista ja kulttuurista. Urheiluosion skippasin. Muistan, että yritin aivot savuten ja silmät kierossa tajuta että miten muka avaruus ei lopu mihinkään.

Englanti on mielestäni aina ollut mielenkiintoisin kouluaine ja seiskaluokalla luin Kolme Muskettisoturia englanniksi, ymmärtämättä varmaan puoliakaan. Samoihin aikoihin vietin myös yhden kesän lukien Tarua Sormusten Herrasta, ja seuraavan talven kahlasin Aapajoen takametsissä huutaen ”You shall not pass!”, epäilemättä metsäteillä kulkevien maanviljelijöiden huviksi (tai kauhuksi). Nykyään olennaista uuteen kaupunkiin muuttaessa on selvittää, missä on lähin ja kivoin kirjasto. Sinne voi aina paeta jos alkaa ottaa päähän.

Sitähän voisi kuvitella, että vanhemmiten ihmisen keskittymiskyky ja kärsivällisyys paranee? Ärsyttää siis huomata, että en pysty uppoutumaan kirjaan samalla tavalla tunniksi tai pariksi kuin nuorempana. Tietenkin osasyy on se, ettei aikuisiällä ole ihan yhtä paljon huoletonta luppoaikaa lukemiseen kun pitäisi arkirutiinejakin hoitaa. Mutta silti: silloinkin kun sitä aikaa olisi, huomaan viimeistään parinkymmenen minuutin jälkeen hamuavani puhelinta tai avaavani läppärin ilman mitään erityistä syytä. Oletteko huomanneet saman ilmiön, vai onko minulla vain jokin keskittymishäiriö? Nyt riittää, seuraavan kerran kun tekisi mieli ottaa puhelin esille viisi minuuttia sen jälkeen kun olen alkanut lukemaan, lyön itseäni sillä kirjalla.

Kirja-aiheeseen liittyen: kuinka mahtava paita?! Löysin tällaisen kuvan Pinterestistä, nyt täytyy selvittää mistä tuon paidan voi tilata… mutta siis ensin tietenkin luen tämän kesken olevan luvun loppuun, köh.

Lapsena keskittyminen taas oli huippuluokkaa, kuten esimerkiksi silloin, kun 7-vuotiaana luin Saapasjalkakissaa äidin salaa minua kuvatessa. Olennaista kirjaharrastuksessani nimittäin oli hyvin dramaattinen ääneenlukeminen. Kotivideolla luen yhtä ja samaa lausetta viisi minuuttia uudelleen ja uudelleen, koska en saanut äännettyä sitä juuri oikealla jännitysmomentilla ja painotuksella: ”…ja mitä hän näkikään? Ja… ja mitä hän näkikään? Ja mitä hän näkikään? … … Ja mitä hän näkikään? Sehän oli Saapasjalkakissa!” Siitä siis blogin nimi, tämän lapsiparan puhetaitoharjoituksesta joka varmaan sai vanhemmat epäilemään lievää autismia.

Liikenteen vaarat ja kulkuneuvokateellinen pappa

Ihan vielä ei sittenkään tarvinnut polkupyöräkaupoille lähteä, sillä Lyonin kaupunkielämässä on eräs erityisen hyvä puoli: Vélo’v. Tämä kaupunkipyöräpalvelu on osa Lyonin pyrkimystä antaa vaihtoehtoja yksityisautoilulle ja tukea päästöttömiä liikkumismuotoja. Tämä on kyllä mielestäni tällaisessa kaupungissa todella tervetullutta, hohhoijaa nimittäin noita autojonoja tässä meidänkin lähikaduilla: joka jeesuksen aamu, lounasaika sekä ilta voi parin tunnin ajan seurata paikallaan seisovaa tai sentin tuntivauhtia etenevää jonoa jossa kuljettajat tööttäilevät otsasuonet pullistellen tai vaihtoehtoisesti pyrkivät ohittamaan edessä olevat autoilijat jalkakäytävän kautta. Tämä ilmiö ei kylläkään ole ihan yhtä paha joka puolella kaupunkia, joten epäilen että tieverkoston suunnittelussa on myös syynsä autojen määrän lisäksi. Vélo’villa voi kuitenkin painella tyytyväisenä autojonojen ohi ja vilkutella mennessään.

Kaupunkipyöräsysteemejä on useissa muissakin Ranskan kaupungeissa, ja tietääkseni myös Helsingissä on vastaava, tai ainakin on ollut? Onkohan se vielä toiminnassa, kertokaahan jotka asiasta tiedätte! Tämä systeemi pitäisi nimittäin saada muihinkin Suomen isompiin kaupunkeihin!

Vélo’v täällä toimii seuraavasti: eri puolilta kaupunkia löytyy punaisesta väristään tunnistettavaa pyöräparkkia (yhteensä yli 300), joista voit ottaa pyörän käyttöösi lyhyelle matkalle. Jos olet kaupungissa vain käymässä, voit maksaa 1 päivältä 1,50 e tai 7 päivältä 5 e. Jos viivyt täällä pitempään, vuoden Vélo’v -kortti maksaa 25 e. Ensimmäisen puolituntisen saat pyöräillä ilmaiseksi ja sen jälkeen jokaisesta tunnista veloitetaan lisämaksu (olikohan se 1 e/tunti). Jos kuitenkin palautat pyörän puolen tunnin sisällä yhteen kaupungin pyöräparkeista ja otat heti uuden pyörän samasta parkista käyttöön, saat taas ilmaisen puolituntisen pyöräilyaikaa. Meidän kaltaisille himopyöräilijöille puoli tuntia on jopa vähän liian lyhyt, ja onneksi ilmaisen pyöräilyajan saa pidennettyä tuntiin jos hankkii Vélo’vin yhteistyökumppanikortin. Puhelimeen saatavasta appsista pääsee myös näkemään kaikkien pyöräparkkien sijainnit, kuten myös kuinka monta pyörää ja tyhjää pyöräpaikkaa niissä on. Näin ei tarvitse siis umpimähkäisesti etsiä parkkia vain todetakseen, ettei siellä ole jäljellä enää yhtään pyörää. Voi tätä nykyaikaa!

Rhône -joki ja tuntematon Vélo’v -pyöräilijä!

Mutta kaikkeen sitä ihminen tottuu, jopa ranskalaiseen liikennekulttuuriin! (Äiti, voit lopettaa tässä kohtaa lukemisen ettet liikaa huolestu. Oon tosi varovainen!)

Täällähän täytyy pyöräillä autokaistoilla, sillä Suomesta tuttuja kevyen liikenteen väyliä ei Ranskassa tunneta. Ekoina päivinä tein pyöräillessä ristinmerkkejä ja aina kotiin päästyäni huokaisin helpotuksesta että olen vielä hengissä, mutta ei enää! Vaikka täkäläinen ajotapa aluksi tuntuu vähän turhan vauhdikkaalta niin jollakin tavalla se kuitenkin myös toimii. Pitää vaan pyöräillessä kuvitella olevansa auto. Viini myös auttaa! Eehheh, ei tietenkään missään tapauksessa..

Kaupunkiin on viime vuosina tehty paljon pyöräkaistoja, jotka kulkevat autokaistan ja jalkakäytävän välissä, ja tämä helpottaa kovasti pyöräilijän tilannetta. Usein nämä saattavat kuitenkin äkkiarvaamatta vain loppua ja autoilijat tykkäävät myös käyttää niitä parkkiruutuina.

Tässä muutama oppimani asia pyöräilijän näkökulmasta:

– Suomalainen (tai ainakin minun) asenne todella vilkkaaseen liikenteeseen on: ”apuapuanteeksiii onkohan nyt minun vuoro mennä vai tuon toisen!!” Tämä on väärä asenne. Oikea asenne on: ”Minä menen nyt tästä, sinä et. End of discussion.” Sitten pitää vaan toivoa että autoilijalla on sen verran tervettä järkeä ettei aja päällesi. Tästä ei toki aina voi olla varma.

– Vakuuttava wtf -olankohtautus on tehokasta kommunikointia. Siinä missä keskarin näyttäminen olisi liian aggressiivista (vaikka joskus se ois vaan niiiin helpottavaa), kunnon ranskalainen käsivarret levälleen, kulmakarvat kattoon ja epäuskoinen päänpudistus kommunikoi kaiken tarvittavan. Olen päässyt käyttämään tätä tähän mennessä vain pysähdyksissä, mutta täytyy harjoitella tätä myös vauhdista tehtynä.

(Pakko kertoa. Tilanne, jossa pääsin ym. elettä käyttämään, oli seuraava: ohitin pyöräkaistalla polkien autojonoa, jossa tiiviisti puskuri puskurissa kiinni olevien menopelien väliin ei millään muotoa mahtunut mitään kärpästä isompaa. Risteytyvältä kadulta tähän jonoon pyrkivä pappa laivan kokoisella katumaasturillaan oli kuitenkin sitä mieltä, että hän ajatuksen voimalla pystyy siihen tekemään tilaa eikä kestänyt katsella, kun minä huolettomasti poljin kohti ja vääjäämättä siis pääsisin hänen editseen juuri siihen suuntaan johon hän niin vimmatusti pyrki. Ollessani puolen metrin päässä papan auton keulasta, pappa kaasuttaa sen metrin levyisen pyöräkaistan verran eteenpäin tukkien minulta tien, kovasti samalla tyytäten ja minua tuimasti katsoen. Tulos: jääräpääpapan auto seisoi edelleen odottamassa jonoon pääsyä (metrin verran lähempänä tosin), ja minun onnistui vain kovasti jarruttamalla välttää kohtaloni ranskalaisen liikenteen uhrina. Siinä vaiheessa multa lähti aika spontaanisti tuo wtf -ele. Perhana!!)

– Näytä tunteesi. Anna niiden tulla. Älä anna niiden patoutua.

Pelosta jäykkä pyöräilijä. Taustalla liikkumaton autojono – huomattavasti helpompi pyöräily-ympäristö kuin biisonilaumana rymistävä autojono!

Hallinnollinen muodollisuus à la française

Blogin pitäminen on ollut ajatuksissani jo hetken, mutta en ole löytänyt sille sopivaa hetkeä enkä motivaatiota. Nyt löysin kuitenkin molemmat – Ranskan hallinnollisten tahojen kanssa asioimisen aikaansaamat tuntemukset innoittivat minut tähän. Kun ottaa päähän niin että korvissa soi, täytyy päästä vähän purkamaan. Tämän alkupurkauksen jälkeen lupaan kirjoittaa myös positiivisemmassa hengessä! Tämän kirjoituksen aiheena nyt sattuu olemaan se, että vaikka sinä rakastaisit Ranskaa, Ranska ei aina rakasta sua takaisin. Silti, olen päättänyt olla kärsivällinen.

Olemme puolisoni kanssa muuttaneet Ranskaan muutamaksi vuodeksi, josta ensimmäiset kuukaudet vietämme Lyonissa, ja jonka jälkeen siirrymme Grenobleen tutustumaan syvemmin gallialaiseen elämäntyyliin. Muutama viikko saapumisemme jälkeen pyrin hankkimaan itselleni paikallisen bussikortin. Nyt heti sanon kaikille jotka aikovat tulla Ranskaan vaihto-opiskelemaan: fear not, nämä tällaiset alennusasiat hoituvat paljon helpommin jos omistaa opiskelijakortin! Itse olen täällä työnhaussa ilman opiskelijastatusta, tästä johtuu selostamani vaikeudet.

Tiedättekö elokuvan Asterix valloittaa Rooman? Siinä on kohtaus, joka valottaa oikein realistisella tavalla tilannettani:

Bussikortin hankkiminen, farssi kahdeksassa näytöksessä:

1. TCL – Transports en Commun Lyonnais (joukkoliikennetoimisto): ”Saadakseen alennuksen normaalihintaisesta (60 e/kk) bussikortista, työttömän työnhakijan tulee toimittaa meille seuraavat dokumentit:
– henkilöllisyystodistus (Ok, helppo juttu.)
– passikuva (Ei ongelmaa, sekin sattuu löytymään lompakosta.)
– Pôle emploilta (Ranskan TE-toimistosta) saatava demandeur d’emploi- eli työnhakijakortti (Jes, tämänkin sain viime viikolla rekisteröidyttyäni työttömäksi työnhakijaksi. Pas de problême!)
– Pôle emploilta saatava dokumentti josta käy ilmi saamasi työttömyyskorvauksen määrä, ajanjakso, jolle työttömyyskorvausta maksetaan jne. (Hmm, tämmöistä en ole saanut…)
– veroilmoitus (Mutta enhän minä maksa veroja Ranskaan, ainakaan vielä?)
– alle 3 kk vanha justificatif de domicile = todistus siitä, että asut ranskalaisessa osoitteessa, tähän käy: sähkö- tai vesilasku / vuokrasopimus / alivuokralaisena asuessasi vuokranantajasi kirjoittama todistus (Tämäkin mulla on jo, hei tästähän tulee helppoa!)

→ ”Suosittelemme kuitenkin asioimaan kaupungintalolla (mairie), jossa he neuvovat sinut assistante socialen pakeille, joka antaa sinulle erään dokumentin, jolloin et tarvitse kaikkia ym. erillisiä dokumentteja. Tulet sitten sen lapun kanssa takaisin.”

2. Mairie – kaupungintalo: ”Assistante sociale ei löydy täältä, vaan Maison du Rhônesta (piirikunnan valtionvirasto, joka neuvoo alueen asukkaita mm. sosiaali- ja terveyspalveluissa). Tässä osoite.”

3. Maison du Rhône: ”Tämä on väärä Maison du Rhône, antoivat sinulle kaupungintalolla väärän osoitteen. Sinun tulee asioida Maison du Rhônessa, joka sijaitsee osoitteessa x. Se on kuitenkin sinun onnesi, sillä meillä on paljon pidemmät jonot tapaamisiin, joka vaaditaan dokumentin antamiseen. Meillä olisit joutunut odottamaan 2 kk, tuossa toisessa Maison du Rhônessa vain kuukauden. Parempi kuitenkin soittaa ja varata aika puhelimitse. Tässä numero.”

4. Soitan Maison du Rhône -toimistoon nro 2: ”Me emme hoida laisinkaan tiedustelemiasi dokumentteja, sinun tulee asioida TE-toimistolla.”

5. Pôle emploi (TE-toimisto): ”Sinulle ei voida antaa kohdassa nro 1 mainittua työttömyyskorvauslappusta, koska et saa työttömyyskorvausta Ranskasta. Sellaista dokumenttia ei ole. Tässä sinulle käsinkirjoitettu lappu, jossa todetaan että saat työttömyyskorvausta Suomesta. Yritä asioida joukkoliikennetoimistolla tämän ja suomalaisen työttömyyskorvauslapun kanssa. Toivotaan parasta.”

6. Joukkoliikennetoimisto, osa 2: ”Me emme missään tapauksessa voi antaa alennusta bussikortista, jos et saa työttömyyskorvausta Ranskasta. Sinulla ON kuitenkin mahdollisuus saada alennus, jos asioit Maison du Rhônessa assistante socialen luona. Kuten sanoimme kohdassa 1, hänen antama dokumentti riittää.”

7. Maison du Rhône -toimisto nro 2, paikan päällä: ”Aivan. Onko sinulla lapsia? Vai ei. Me hoidamme tämän alueen asioita ainoastaan lapsiperheiden osalta, sinun tulee asioida CCAS:llä (Centre Communal d’Action Sociale) joka hoitaa nuorten ja lapsettomien ihmisten asioita, siellä on myös assistante sociale. Tässä osoite.”

8. Centre Communal d’Action Sociale: ”Vai että alennusta bussikortista? Koska asut Villeurbannen kunnan alueella, et voi saada tätä alennusta. Jotkut kunnat myöntävät tämän dokumentin, jotkut eivät. Esimerkiksi jos asuisit viereisen kunnan alueella, saisit tämän dokumentin. Meillä tämä ei kuitenkaan ole mahdollista.”

Tämä kaikki ei toki tapahtunut yhden päivän aikana vaan parin viikon aikana. Näin jälkeenpäin kyllä ihmettelen, miten ihmeessä jaksoin ravata eri virastoissa tämän takia. Tämä oli kuitenkin eräänlainen testi – halusin nähdä, mihin tämä kaikki pompottelu johtaa vai johtaako mihinkään. Tämä oli syvääluotaava tutustuminen asioiden hoitamiseen Ranskassa. Ja kuten kämppikseni minua varoittivat, ranskalaisen administrationin kanssa asioiminen on de la merde myös ranskalaisille, ei siis vain ulkomaalaisille. Yksityisellä sektorilla asioidessa hommat hoituvat jo sutjakkaammin, mutta julkisen puolen asioiden hoitamiseen kannattaa varata paljon kärsivällisyyttä ja pelisilmää sille, milloin kannattaa myönnellä että oui oui, milloin taas kannattaa vetää kunnon kilarit. Minulle oudointa tässä kaikessa oli se, ettei millään virastolla ja toimistolla vaikuttanut olevan mitään käsitystä siitä, mitä viereisessä kopissa oleva taho tekee. Jos kohdassa 1 joukkoliikenteen toimistolla asioidessani minulle olisi osattu kertoa, että tämän kunnan alueella alennusta ei voi saada, olisin säästynyt tältä ristiretkeltä ja tyytynyt kohtalooni.

Tarina päättyy polkupyöräkauppojen hintavertailuun. Sinänsä lopputulos ei ole masentava, sillä pyöräilykelit täällä ovat jo kohdillaan ja julkisiakin pääsen sentään käyttämään kertalipuilla!